Muistoja lapsuudesta

Huono päivä, kaikinpuolin.

Kävin terapiassa, normaaliin tapaan. Poistuin sieltä pahalla mielellä, niinkun aina.
Mulla on menneisyydessä niin paljon käsiteltävää, ettei nämä 3 myönnettyä vuotta psykoterapiaa riitä mihinkään. Hyvä kun on alkuun päästy.

Ongelmia on ollut lapsuudesta asti. Ihan ensimmäisistä vuosista alkaen. Mun äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö, ja se on ollut aina todella kylmä meitä lapsia kohtaan. Mä en muista koskaan olleeni äidin sylissä. Mä en muista että se olis koskaan lohduttanut mua tai antanut minkäänlaista läheisyyttä. Mä en muista ikinä olleeni sen sylissä. Mä en oikeastaan edes muista äitiä. Se oli aina omissa oloissaan jossain. Ja isä oli töissä. Sillonkun isä ei ollut töissä, se dokasi. Me lapset elettiin keskenämme. Vauva-ajan äiti aina hoisi. Mutta heti kun lapsi kasvoi siihen ikään, että alkoi näyttämään omaakin tahtoa, äiti hylkäsi lapsen ja teki tilalle uuden. Meitä sisaruksia on 13! Eikä me olla mitenkään uskovaisia. Lapsena me asuttiin pienellä paikkakunnalla maalla (joku saattaa tunnistaakkin, jos lukee tätä). Mutta aikuisena muutin pääkaupunkiseudulle, karkuun niitä muistoja mitä ne maisemat mussa herätti. Oon kuitenkin joutunu huomaanaan ettei muistoja ja traumoja pääse karkuun. Ne seuraa mua jokapaikkaan. Ne vainoaa mua jokaikinen päivä.

Mun vanhempien "kasvatusmetodeihin" kuului nälässäpitäminen, fyysinen ja psyykkinen väkivalta, ruoalla palkitseminen, alistaminen ja vähättely. Vuosien ajan mulle on myös toitetettu, että mun isä käytti meitä lapsia seksuaalisesti hyväkseen, mutta mä en itse muista siitä tänäpäivänäkään mitään. Mutta tavallaan mä tiedän, että se on totta. Se selittäisi niin monet painajaiset ja pelokkaat olotilat.

On tapahtunut niin paljon kaikkea muutakin. Sairasta ja kieroutunutta. En niistä tässä kuitenkaan sen enempää avaudu, jos joku tuttu tätä vaikka lukeekin.

(Tässä välissä mun oli pakko käydä oksentamassa. Fyysisen pahan olon takia, koska vetäsin kirjoittaessani kilon karkkia. Ja psyykkisen pahan olon taki, jota muistot mussa herättää.)

Terapian jälkeen mä olen ollut tosi pahalla tuulella. Harmittaa, kun on tullut pojalle tiuskittua ja sanottua pahasti tänään monta kertaa. Anteeksikin hältä pyysin pariinkin kertaan, mutta jostainsyystä jatkoin kuitenkin kiukuttelua. Nyt kun se meni nukkumaan, mua harmittaa. Mä olen paska äiti.

Terapeutti sanoo, että mä olen liian ankara itelleni. Mä vaadin itseltäni täydellisyyttä. Kai se pitää osittain paikkansakin. Mun oma lapsuus oli niin kauheeta, että omille lapsilleni haluan vaan parasta.

Sijoitan omia tunteita ja omia traumoja lapsiin. Esimerkiksi, jos mä tiuskasen esikoiselle, että "nyt se pelikone jo kiinni!", saatan loppupäivän olla tuskainen ja ajatella, että poika pelkää mua, ja ettei se muista aikuisena muuta, kun että mä huudan kokoajan.

Asiat saa mun mielessä järjettömän suuret mittakaavat ja ihan arkisissa tilanteissa herää omat traumat henkiin.

Tämä ilta on taas ollut yhtä syömistä. Ja samoissa fiiliksissä jatkuu.