Kaikkeni antaneena

Kaikkeni antaneena, kaikkeni yrittäneenä, toivottomana aloitan tämän projektin.

Haluan kirjoittaa ajatuksistani ja elämästäni julkisesti, koska koen, että mulla on suurempi mahdollisuus onnistua, jos raportoin tekemisistäni jollekin. Toivon myös, että joku muu, samassa tai samankaltaisessa tilanteessa oleva löytäisi blogini ja saisi siitä voimaa jatkaa eteenpäin. Toivon myös, että jättäisitte jonkinlaisen merkin käynnistänne ja ajatuksistanne. Olivat ne sitten kannustavia tai tuomitsevia.

Viimeyön syöksykierre alkoi taas samasta asiasta kun montakertaa ennenkin. Kävin päivällä terapiassa, tavalliseen tapaani. Meillä oli hyvät keskustelut, mutta silti oloni oli masentunut sieltä poistuessani. Ajattelin yrittää olla reipas ja hain lapset päiväkodista, vaikka normaalisti mieheni hoitaa lasten viemiset ja tuomiset.Olen vältellyt päiväkodilla käymistä, koska jokakerta, kun törmään muiden lasten vanhempiin, saan kummaksuvia katseita osakseni.

Olen lihonut puolessatoista vuodessa 60kg. Eli kaksinkertaistanut itseni. Aikaisempaan, jopa anorektiseen ulkomuotooni verrattuna olen, kun toinen ihminen. Olen valtavan kokoinen. Päästä varpaisiin. Silti tuntuu kamalalta kuulla se jonkun muun suusta. Haluan teeskennellä, ettei kukaan ole huomannut.

Mutta lapset on armottomia. Niinvain huusivat päiväkodin pojat taas eilen, minun astellessa sisään huoneeseen, että "kattokaa kuinka lihava "Joonaksen" äiti on!" Osoittelivat sormillaan ja nauroivat. Omani ei ollut huomaavinaan, vaan juoksi syliin ja halasi. Minä itkin sisälläni.

Kotona purin kiukkuni ja pahan oloni mieheeni. Puhuin rumasti ja tiuskin. Lapsetkin jo välillä sanoi, että älkää enää tapelko. Hävettää.

Mieheni lähti käymään kaupassa ja minä tekstasin vielä perään oman versioni kauppalapusta. Eli karkkia, karkkia ja karkkia.Olin väsynyt ja surullinen. Tiesin, ettei mies "uskalla" olla ostamatta pyytämääni, koska muuten olisin vanhaan tuttuun tapaani raivostunut ja sännännyt itse ostoksille. Eräänkin tällaisen reissun jäljiltä, olin 200e köyhempi ja itkin vuolaasti saapuessani kotiin, käsissäni kassilliset karkkia ja muita herkkuja.

Kun lapset menivät nukkumaan. Aloitin rituaalini. Söin karkkia, oksensin, söin karkkia, oksensin, söin karkkia. Ja kun karkkia ei enää ollut, söin leipää,  raakaa makaronia,  makkaraa.. Söin, söin ja söin. Ja välillä oksensin. Ja yhtäkkiä olikin jo aamu.

Muun perheen herättyä ja lähdettyä, kuka minnekkin, minä jäin taas kotiin. Kuntoutustuella, sanoo kelan paperit. Vaikka minä en koe kuntoutuvani. Katselin itseäni peilistä ja mua oksetti. Ei pelkästä syömisestä, vaan myös siitä näystä, joka peilistä katsoi takaisin. Koko yön valvonut, vaappuva, vakavasti ylipainoinen räjähtänyt, surullisen näköinen, harmaa, turvoksissa oleva kaikinpuolin epäonnistuneen näköinen nainen.

En halua olla se nainen. En enää.