Tässä sitä taas ollaan. Eilen puhkuin intoa uudesta elämästäni. Vakuutin itseni siitä, että voin onnistua, vaikken aikaisemmin olekaan onnistunut. Päivä meni helposti. Olin koko päivän syömättä, koska ei vaan ollut nälkä. Illalla söin fetasalaattia ihan vaan siksi, että "kai sitä jotain täytyy kuitenkin syödä". Nukkumaanmennessä olin ylpeä itsesäni. "Takana uuden elämäni ensimmäinen päivä".
Ja vitut.
Tänään oli miehen syntymäpäivä. Appivanhemmat kävi kylässä. Samoin miehen veli perheineen. Olin tavalliseen tapaani varautunut yltäkylläisellä ruokapöydällä. Tapanani on aina ollut osoittaa vieraanvaraisuutta ruoalla. Vaikka meille tulisi ihan vain kahville, niin meiltä poistutaan vatsa täynnä jos jonkinsorttista.
Vieraiden läsnäollessa söin sivistyneesti yhden pullan ja pienen siivun kakkua. Hymyilin ja pistin astiani tiskiin. Salaa katselin kaikkea sitä herkkumäärää. Pullaa, kahta eri kakkua, pasteijoita, suklaata. Pystyin jo kuvittelemaan itseni ahtamassa suuhuni kakkua suoraan kakkukuvusta.
Lasten mentyä nukkumaan, hyökkäsin kakun kimppuun. "Täytyyhän tämä pois syödä, ettei mene pahaksi". "Turha tätä on lapsille säästää, tänään on herkuteltu jo ihan tarpeeksi." Kyllä ihminen sitten on taitava keksimään syitä ja valehtelemaan itselleen. Söin lähes kokonaisen kakun. Vain muutama pala siitä oli otettu.
Mies tuttuun tapaansa sulki silmänsä tilanteelta. Me ei enää puhuta tästä aiheesta. Niin monet kerrat ollaan tapeltu mun syömisistä, mun oksentamisesta, mun turhista lupauksista ja tästä kierteestä joka ei koskaan katkea. Ahmimisvaihetta on nyt kestänyt syksystä 2011. Eli 2,5 vuotta. Sitä ennen oli anorektinen vaihe, jota kesti n.vuoden. Sitä ennen muutama vuosi "tervettä aikaa". Ensimmäistä "sairastumista" en edes osaa hahmottaa. Mun suhtautuminen ruokaan on aina ollut vinksahtanutta. Jo 6-vuotiaana muistan istuneeni ruokapöydässä ja ajatelleeni mätää lihaa, jotta multa menis ruokahalu, eikä tarvitsis syödä.
Mies meni nukkumaan. Vaikea sanoa olinko onnellinen vai surullinen sillä hetkellä, kun kahmin keittiöstä tietokoneeni viereen kakkua, pullaa, keksejä ja sipsejä. Kaikki huuhdotaan tietysti alas sopivalla määrällä jaffaa.
On omituista olla iloinen siitä, että on oppinut juomaan sopivan määrän jaffaa samalla kun syö. Ei liikaa, ettei oksennus ryöppyä pitkin pöntönreunoja, mutta ei liian vähän, ettei mössö ole liian tiivistä.. On ristiriitaista olla iloinen siitä, että on oppinut oksentamaan hiljaa niin, ettei kukaan huomaa, vaikka lapset leikkii vessanoven takana ja mies lukee kirjaa viereisessä huoneessa. Oksentaminen on ällöttävää, nöyryyttävää ja kaikinpuolin vastenmielistä. Silti siitä saa mielihyvää ja se tekee onnelliseksi.
Oksentaminen on mulle kun synninpäästö. Olen ollut paha, huono, epäonnistunut, ahne. Olen tehnyt väärin. Mutta posliinijumala antaa kaiken anteeksi.
Hei,
VastaaPoistalöysin tänne blogiisi suomi24 palstan kautta.(Kirjoitin tuonne BED palstalle hieman omasta tarinastani nimimerkillä joohis)
Haluan vain sanoa, että olet rohkea kun avoimesti kirjoitat tänne. Syömishäiriöihin kuitenkin liittyy niin paljon häpeää ja salailua. On hienoa, jos näistä asioista uskalletaan puhua (tai kirjoittaa) avoimesti.
Omassa elämässäni olen tullut siihen tulokseen, että syömishäiriöni on alkanut erinäisten vaikeiden elämäntilanteiden/-kokemusten takia, mutta jatkunut lähinnä siksi että se on huono tapa. Aivoni ovat rutinoituneet tähän ahmi-paastoa tyyppiseen elämään. Koen että olen parantunut varsinaisesta syömishäiriöstä (en enää näe itseäni vääristyneellä tavalla enkä tavoittele alipainoisuutta) mutta tästä tavasta en ole vielä päässyt eroon. Minua tämä ajatus on auttanut eteenpäin.
Jos pystyt lukemaan englanniksi niin suosittelen kirjaa nimeltä Brain over Binge (kirjoittaja Kathryn Hansen). Kirjailija itse sairasti bulimiaa 6 vuotta ja kirjansa avulla pyrkii auttamaan muita parantumaan.
Jaksamista tuleviin päiviin!
Hei joohis! :)
VastaaPoistaItse olen myös tullut siihen tulokseen, että tää epänormaali käyttäytyminen ruoan suhteen on alkanut mulla jo lapsena siksi, että se on ollut ainoa tapa hallita sitä kaikkea tressiä ja rikkonaisuutta mitä meidän perheessä oli. Mun vanhemmilla oli tapana "ostaa" anteeksiantoa meiltä lapsilta, ostamalla meille karkkia ja muita herkkuja. Ja välillä taas meitä rankaistiin pitämällä nälässä. Ruoka oli se kortti, jolla pelattiin. Syömisestä kehkeytyi pakkomielle ja syöminen oli ainoa tapa tukahduttaa tunteet, pienestä pitäen. Ja vaikka nyt järjellä tiedänkin, ettei siinä ole mitään järkeä, on opitusta tavasta todella vaikea irroittaa.
Valitettavasti englanninkielentaitoni on melko huono, enkä varmasti pystyisi kokonaista kirjaa lukemaan englanniksi, mutta jos suomenkielisiä kirjoja tiedät aiheeseen liittyen, niin suosittele ihmeessä.